Anssi Kela
Anssi Kela, Pahantorjuja – Vihdin elokuvajuhlien suojelija

Elokuvien taikuus piilee leffateatterissa

Perheemme muutti Kauniaisista Vihdin kirkonkylään tammikuussa 1984. Kylä tuntui alkuun uneliaalta, mutta kätki sisäänsä helmen: Vihdin Kinon. Elokuvissa käymisestä tuli tärkeä harrastus. Teatterin mainoslehtinen jaettiin koteihin. Se kiinnitettiin magneetilla jääkaapin oveen, ja kaikki asialliset leffat käytiin katsomassa. 

Ensimmäinen Vihdin Kinossa näkemäni leffa oli merirosvoelokuva Seikkailujen Saari. En muista siitä oikeastaan muuta kuin nimen, ja sen, miten istuin kavereiden kanssa salin viimeisillä penkkiriveillä. Pian kuitenkin opimme, että salin parhaat paikat olivat itse asiassa ykkösrivissä: siinä jalat sai oikaistua mukavasti valkokankaan edessä olleen näyttämön etureunan päälle. Tuolla tyylillä katsoin kymmeniä elokuvia: puolimakaavassa asennossa, kintut suorina. Tykkään edelleen olla leffoissa edessä ja keskellä. 

Vihdin Kinoa on käsittääkseni uudistettu, mutta minä muistan sen edelleen sellaisena kuin se oli: tummankeltaiset seinät, vihreä lava ja takaseinä. Punaisenruskea katto. Aika pysäytettynä johonkin nuhjuisempaan vuosikymmeneen. Voin edelleen tavoittaa teatterin tuoksun. 

Ennen kaikkea muistan fiiliksen. Leffakokemus lähti siitä, että ensin ihasteltiin teatterin ulkopuolella lasikaappiin kiinnitettyä julistetta, ja sen vieressä olleita elokuvasta napattuja still-kuvia. Sitten sisään. Ulko-oven jälkeen tönäistiin auki heiluriovet — kuin olisi astunut saluunaan. Odotusaula oli pikemminkin pieni huone, jonka seinustalla oli penkki. Jos elokuva oli suosittu, kaikki katsojat eivät mahtuneet sisään odotustilaan. Seinältä opiskeltiin tulevien leffojen julisteita. Luukulla ostettiin liput Annelilta. Minulla oli kotona paksu nippu käytettyjä leffalippuja: vaaleanpunaisia, hailakan vihreitä, keltaisia tai sinisiä. Karkkivalikoima oli vaatimaton, valintani oli yleensä Lakrisal. Salin ovi avattiin, lippu tarkistettiin. Harmitti, jos ei ehtinyt eturiviin.

Puheensorinaa. Kunnes salin valot himmenivät ja valkokankaan peittävä verho alkoi suristen liukua sivuun. Kaiuttimista kuului sähköinen napsahdus. Kaikki hiljenivät. Jossain taaempana joku rapisutti karkkipussia. 

Tuo hetki. Odotus. Sitä ei voi kokea kotona, vaikka leffaa katselisi kuinka isolta ruudulta tahansa. Elokuvista voi nauttia nykyisin missä vain, hyvä niin. Mutta elokuvien taikuus — se on edelleen teattereissa. Niin kuin musiikki tuntuu voimakkaammin livenä, leffatkin ovat erilaisia valkokankaalla.

Anssi Kela